Suomalaisen yhteiskuntamme usein todisteltuja menestystarinoita on sosiaalisen nousun mahdollisuus – etenkin tasa-arvoa tavoitelleen koulutusjärjestelmämme ansiosta – ja mahdollisuus ”luokkaretkiin”. Tämä on hieno ja kiehtova narratiivi, johon kuitenkin särönsä tuovat tutkimustulokset koulutuksen periytyvyydestä ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon kasvusta. Ranskalaisen Didier Eribonin (s. 1953) ”Paluu Reimsiin” (”Retour à Reims” 2009, suomennos Timo Torikka, Vastapaino 2024) kuvaa tunnetun ranskalaisfilosofin matkaa takaisin työväenluokkaisiin, epä-älyllisiin ja homofobisiin menneisyytensä mielenmaisemiin ja ympäristöihin. Ranskalainen yhteiskunta on rakenteita myöten luokkayhteiskunta, jonka tunnuslauseet vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta eivät arjen tasolla ole toteutuneet.
Eribonin kirja nivoo toisiinsa hänen elämäntarinaansa ja hänen yhteiskunnallisia analyysejään mielenkiintoisella tavalla, jota voisi luonnehtia tyyliltään varsin ranskalaiseksi. Hänen isänsä oli yksitoikkoisessa tehdastyössä ja hänen äitinsä teki oman osansa palkkatyöläisenä nelilapsisen perheen elättämiseksi. Perheen asuinolot olivat vielä 1960-luvulle tullessa ankeat, kunnes he pääsivät uudisasuntoon, jotka oli rakennettu Eribonin perheen kaltaisille työläisperheille. Didier Eribon erkaantui tietoisesti perheestään heti opiskeluaikanaan ja piti tietoisesti etäisyyttä heihin. Hän ei mennyt isänsä, jota ei koskaan rakastanut, hautajaisiin eikä ollut pitänyt 30 vuoteen yhteyttä veljiinsä eikä halunnut pitää vastakaan. Isänsä hautajaisten jälkeen kirjailija kuitenkin kohtasi sen tunnetilan muutoksen, jota James Baldwin oli kuvannut oman isänsä kuoleman jälkeen, kun vihan kadottua joutuukin kohtaaman tuskan. Isän kuolema herätti Eribonissa halun palata elämässään taaksepäin lapsuutensa ja nuoruutensa Reimsiin.
Eribon intoutui poliittiseen toimintaan vuonna 1968 ja on hyvä muistaa, että vuoden 1968 opiskelijavallankumousliike oli varsin toisenlainen kuin Suomessa, jossa ylioppilaat onnistuivat valtaamaan jopa oman talonsa. Vuosikymmenien jälkeen hän muistaa myös ranskalaisen kirjailija Marcel Jouhandeaun huudon silloin opiskelijoiden mielenosoitukselle: ”Menkää kotiin! 20 vuoden päästä te olette kaikki lakimiehiä!”. Eribonia näyttää vuoden 1968 poliittisen perinnön kuihtuminen satuttavan edelleen.
Kommunistisissa järjestöissä nuoruuttaan elänyttä Didieriä vihastuttaa hänen suorittavaan keskiluokkaan kuuluvien veljiensä pikkuporvarillisuuden ohella heidän sympatiansa ja tukensa laitaoikeiston Kansalliselle rintamalle. Tämä pohdiskelu tuntuu samanlaiselle, jota Suomessa monet ovat harjoittaneet kummasteluna kuihtuvien teollisuuspaikkakuntien vahvan vasemmistolaiskannatuksen luiskahtamisessa perussuomalaisten kannatukseksi. Miten joku voi kannattaa politiikkaa, joka sotii objektiivista luokka-asemaa vastaan?
Eribonin kuvaamat veljiensä valinnat toivat mieleen 1980-luvulla fanittamani Paul Willisin hienon teoksen ”Koulunpenkiltä palkkatyöhön: miten työväenluokan nuoret saavat työväen luokan työt?” (”Learning to Labour: How Working Class Kids Get Working Class Jobs” 1977, suomennos Airi Mäki-Kulmala, Vastapaino 1984). Willis osoitti, kuinka työväenluokkainen kulttuurinen paine – varsinkin elinkeinorakenteeltaan yksipuolisilla alueilla – on säilyttävä rakenne, joka ajaa nuoria todellista potentiaaliaan yksinkertaisempiin uravalintoihin. Eribonilla oli itsellään vahva halu irtautua perinteisestä ympäristöstään ja päästä osaksi vapaampaa ja älyllisempää elämää – motiiveissa limittyivät niin oman homoseksuaalisuuden toteuttamisen kuin mielenkiintoisemman elämän tavoitteet. Silloin ainoa mahdollisuus oli jättää tunkkainen Reims ja suunnata 150 kilometrin päässä olevaan Pariisiin, joka oli ilmapiirissään aivan eri planeetalta. Mikko Alatalo osasi nuoruuden ajan kulttuurisen etäisyyden sanoittaa omissa lauluissaan: ”Ei matka metreissä sinne ole pitkä / kyllä jokilaakso vielä siellä on / mutta ajassa ja aatoksissa / matka sinne on mittaamaton” (Mikko Alatalo: Mädäntänyt sydän, Yhdentoista virran maa).
Kirja kuvaa osuvasti ja kipeästikin sitä, miten kirjoittajan oli elettävä erilaisten roolien välistä elämää ja vaihdettava sävellajista ja maailmasta toiseen – oli elettävä kahden yhteiskunnallisen identiteetin kanssa. Hän ei ollut sivistyneen keskiluokan perheistä opiskelijatovereiden ja tulevien työtoverien tapaan, ja hänen oli peiteltävä omalla käytöksellään taustaansa. Eribon joutui myös homoseksuaalisuutensa vuoksi elämään varsinkin nuoruudessaan kaksoisroolia. Kirjan epilogissa hän tiivistää, että hänen nykyinen minänsä on rakentunut Pariisissa kahden toiveen täyttymisellä eli saada elää vapaasti homoelämää ja tulla ”älyköksi”. Kaikesta menestyksestään huolimatta Eribon kokee toteuttavansa kulttuurista ”huijarisyndroomaa”, vaikka hän on omalla ajattelullaan ja työllään päässyt "yhteiskunnan pohjalta" (hänen itsensä käyttämä kuvaus) asemaan, johon hänellä ei periaatteessa olisi ollut lähtökohtiensa perusteella mitään asiaa.
Jo kirjaan tarttuessani mieleeni tuli nuorena näyttävästi esiin tullut ranskalaiskirjailija Édouard Louis, joka omisti ensimmäisen kirjansa ”Ei enää Eddy” (”En finir avec Eddy Bellegueule” 2014, suomennos Lotta Toivonen, Tammi 2018) juuri Eribonille. Eribonin kirja kuuluu laajasti ottaen samaan genreen, jossa kirjoittaja nousee köyhästä lapsuudesta ja nuoruudesta pienellä ranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla, ja hylkäämällä taustansa hankkii itselleen mieleisensä elämän mahdollisuuden.
Suomalaisen yhteiskunnan nuoruuden ja siten myös matalien hierarkioiden ansiosta meillä sosiaaliset rakenteet ovat olleet joustavampia kuin Ranskan kaltaisessa perinteisten hierarkioiden maassa. Silti Suomessakin monet yksilöt ovat muutama vuosikymmen sitten tunteneet pienten paikkakuntien yhteisöjen yhdenmukaistavan paineen. Eribonin kirjan keskeinen väite on, että oma taustamme kulkee mukanamme mukaan koko elämämme, vaikka kuinka siitä haluaisimmekin eroon - mies voi lähteä työväenluokasta mutta työväenluokka ei lähde miehestä. Monille suomalaisille Eribonin ikätovereille paluu oman nuoruuden maisemiin ja mielentiloihin lienee kuitenkin leppoisampaa kuin se hänelle oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti