Muistan pitäneeni kovasti vuonna 1980 Hal Ashbyn ohjaamasta poliittisesta satiirista ”Tervetuloa Mr. Chance” (”Being There”, 1979). Elokuvan juonen ydin on älynlahjoiltaan varsin vaatimattoman ja koko elämänsä yhden talon seinien sisällä eläneen Chancen yllätyksellinen matka keski-ikäisestä puutarhurista Washingtonin poliittiseen eliittiin. Chanceksi kutsuttu mies on talon puutarhuri, josta sympaattinen taloudenhoitaja pitää huolta. Mies on oppinut kaiken elämästään katsomalla televisiota, jota hän tuijottaa lähes koko valveillaolonsa ajan. Talon vanha omistaja kuolee ja odottamatta Chance joutuu oman onnensa varaan, kun hänet häädetään ja talo laitetaan myyntiin. Vaeltaessaan hänelle oudoilla Washingtonin kaduilla hieno limusiini töytäisee häntä. Rouva Eve Rand haluaa välttämättä ottaa loukkaantuneen miehen valtavaan kartanokotiinsa hoidettavaksi, koska siellä on jo monipuolinen kotisairaala lääkäreineen ja monine hoitajineen huolehtimassa hänen upporikkaasta, mutta kuolemansairaasta, miehestään.
Benjamin Rand on rikkauksiensa ansiosta poliittisestikin vaikutusvaltainen mies ja saa Chancesta yksinäisyyteensä juttuseuraa ja luotetun miehen. Korjaamatta jääneiden väärinkäsitysten jälkeen Randit otaksuvat, että tämän hillitysti käyttäytyvän ja konservatiivisesti pukeutuneen herrasmiehen nimi on Chauncey Gardener ja he ryhtyvät kutsumaan häntä tällä nimellä. Hieno pukeutuminen laadukkaisiin pukuihin johtuu siitä, että vanhassa kotitalossaan Chance sai ullakolta ottaa käyttöönsä talon isännän vanhoja pukuja.
Ben Rand ihastuu Chancen vastauksiin erilaisiin pohdintoihin, mutta Chancen kaikki vastaukset perustuvat puutarhan hoidossa opittuihin yksinkertaistuksiin. Kun Ben pohdiskelee talouden syklejä, Chance kommentoi, että keväällä alkaa aina kasvu. Muissa Benin kanssa pohdinnoissa Chance vakuuttaa, että syksy on aina sadonkorjuun aikaa. Ben Randin ohella myös Yhdysvaltain presidentti, talk show -ohjelmien vetäjät ja poliittiset vaikuttajat ihastuvat tähän poliittiseen oraakkeliin, joka osaa näillä metaforilla näyttää tietä tulevaisuuteen.
Hal Ashby on ohjannut taitavasti tämän elokuvan, jossa tästä yhdestä perusasetelmasta osataan lypsää kaikki taitavasti irti eikä koeteta lähteä laajentamaan juonta uusille urille. Tämä elokuva perustui vuonna 1971 julkaistuun Jerzy Kosińskin romaaniin ”Being There”. Hal Ashby (1929 – 1988) ohjasi monia kelvollisia elokuvia, joista muistettavimpia ovat nuoren miehen ja seniori-ikäisen naisen suhdetta käsittelevä ”Harold ja Maude” (”Harold and Maude”, 1971) ja Vietnamin sodan traumoja käsittelevä ”Katkera paluu” (”Coming Home”, 1978).
Ashby rakentaa paljon pääroolia näyttelevän Peter Sellersin (1925 – 1980) varaan. Sellers tekee hienon roolityön Chancena ja osoittaa näyttelijänosaamistaan, joka puhkesi loistoonsa poliittisessa satiirissa Stanley Kubrickin elokuvaklassikossa ”Tri Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (”Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb”, 1964). Sellers teki urallaan paljon huttuakin, mutta oli pitkään halunnut näytellä Chancen roolin. Hän ei varsinaisesti ollut Hollywoodin studioiden suosiossa, mutta onneksi tämä hieno elokuva toteutui vuosien odottelun jälkeen.
Ei elokuva kuitenkaan vain Sellersin loistoa ole. Ben Randia näyttelee veteraaniosaaja Melvyn Douglas (1901-1981), joka pokkasi roolistaan uransa toisen sivuosa-Oscarin. Tämän hienon näyttelijän muistamme mm. Ninotchka-elokuvasta (1939), jossa Greta Garbo nauroi valkokankaalla ensimmäistä kertaa. Eve Randia näyttelevä Shirley MacLaine (s. 1934) yltää hänkin hurmaavassa keski-iässään hienoon suoritukseen.
Tiettyä historian ironiaahan on, että Yhdysvaltain presidenttinä toimi vuosina 1974 – 1977 Gerald Ford, joka ei ollut aikoinaan edes ehdokkaana, vaan tuli varapresidentiksi Nixonin kanssa valitun Spiro Agnew’n jouduttua luopumaan virastaan – ja Nixonin jouduttua eroamaan, Ford olikin maailman mahtavin mies. Mielenkiintoistahan tässä asetelmassa on se, että elokuva perustui vuonna 1971 julkaistun kirjaan, mutta elokuvan poliittinen kommentaari vuonna 1979 tuntuisi osuvalle Fordin aikaan.
Kun elokuvaa katsoi nyt lähes puoli vuosisataa sen valmistumisen jälkeen, tuntui se taas ajankohtaiselle. Poliittista satiiriaan kirjoittaessaan Kosiński vuonna 1971 ja Ashby elokuvaansa ohjatessaan vuonna 1979 eivät voineet aavistaa, kuinka hyvin heidän elokuvansa vuonna 2026 nykyistä aikaamme kuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti