Serbialainen Marina Abramović (s. 1946) on itsensä alttiiksi laittavan performanssitaiteen edelläkävijä. Hänen tunnusmerkkejään ovat ehdoton sitoutuminen omaan taiteeseensa ja rohkeutensa etsiä teoksiinsa ruumiillisten ja henkisten rajojen ääriltä uusia ulottuvuuksia. Hänen muistelmateoksensa ”Seinien läpi” (”Walk Through Walls” 2016), jonka kanssakirjoittajana toimi James Kaplan, ilmestyi tänä vuonna suomeksi Lauri Latun suomentamana. Sen julkaisijana on tuore Last Tuesday Books -kustantamo.
Abramović syntyi vuonna 1946 kahden jugoslavialaisen kommunistisen partisaanitaistelijan tyttärenä. Hänen vanhempansa kuuluivat marsalkka Titon lähipiirin ja nuoren Marinan elämä oli puitteiltaan vaurasta sodanjälkeisessä Belgradissa. Hänen vanhemmillaan ei ollut kuitenkaan paljon yhteistä taustaa – kotityranniksi osoittautunut äiti oli rikkaasta suvusta ja intellektuelli, isän suku oli köyhää eikä isää kulttuuri kovasti kiinnostanut. Teoksiinsa usein liittyvään ruumiilliseen kipuun Marina joutui tottumaan jo lapsena, kun sekä äiti että täti löivät häntä lapsena jatkuvasti – rakastava isä ei rankaissut Marinaa koskaan, mutta ei ollut aviomiehenä ja kumppanina kovinkaan vakuuttava. Vanhempien liitto päättyi Marinan teinivuosina vihdoin eroon ja nuori nainen jäi asumaan Jugoslavian valtion kulttuurihallinnon eliittiin nousseen äitinsä kanssa.
Vaikka äiti oli alistava ja väkivaltainen ja taiteilija kuvaa nuoruusvuosiaan ilottomiksi, oli nuorella Marinalla mahdollisuus harrastaa jo varhaisnuoruudestaan laajasti kulttuuria kirjallisuudesta musiikkiin ja teatteriin. Itsensä ilmaisun Marina löysi aluksi taiteesta ja maalaamisesta. Hän pääsi opiskelijaksi Belgradin taideakatemiaan ja löysi siten tuoreen ja innostavan ystäväpiirin. 1970-luvun alussa hän oli vahvasti mukana ensimmäisissä hankkeissa, joiden tuloksia voi kuvata performansseiksi. Hänen rämäpäisyytensä ja heittäytymisensä eri performanssiteoksiin saivat hänet kokeilemaan uusia tapoja käyttää omaa ruumistaan materiaalina taiteessa.
Vuoden 1975 alkuvuodesta hän teki Napolissa performanssiesityksen, jossa galleriassa kuuden tunnin aikana hän seisoi paikallaan mustissa housuissa ja mustassa t-paidassa edessään pöytä, jossa oli 72 eri esinettä ja joilla gallerian paikalle tullut yleisö sai tehdä hänelle mitä halusi: leikellä paitaa, pistellä neuloilla, harjata hiuksia, kaataa vettä päälle. Tämän tapahtuman ydin Marinalle oli, että yleisö ja taiteilija tekevät performanssin yhdessä. Kun yleisön teot tulivat heidän omien tekojensa välityksellä näkyviksi ja hämmentäviksi, tuli taiteilijan muuttuneesta olemuksesta myös yleisölle peili. Oman tulkintani mukaan performanssi todensi, kuinka ohut sivistyksen pintakerroksemme on ja kuinka sitä raaputtamalla monien ihmisten pinnan alta löytyi se keskitysleirin tai gulagin vanginvartijan prototyyppi.
1970-luvun puolivälissä Marina tapasi saksalaistaiteilija Ulayn – toisen kokeilijan ja heittäytyjän. He rakastuivat intohimoisesti ja ryhtyivät yhtä intohimoisesti suunnittelemaan ja toteuttamaan yhteisiä performansseja. Ulkoiset puitteet olivat vaatimattomat – he asuivat vuosikaudet pakettiautossa ja elivät eri puolilla Eurooppaa. Apurahan turvin he oleskelivat puoli vuotta Australiassa ja asuivat osa ajasta aboriginaalien parissa. Heidän pitkän ja moniulotteinen suhteensa päättyi vuonna 1988 Kiinan muurilla – he lähtivät kävelemään Kiinan muurin vastakkaisista päistä ja tiesivät kohdatessaan, että suhde päättyi tähän tapaamiseen.
Marinan tunnettuus ja maine performanssitaiteilijana kasvoivat ja antoivat hänelle mahdollisuuksia uusien ja haastavien teosten toteuttamiseen tunnetuissa museoissa ja gallerioissa. Vahvan näkemyksellisyytensä ansiosta hän teki tuloksellisesti töitä erilaisten osaajien kanssa. Hän aloitti myös erilaisten koulutusten toteuttamisen ja perusti Marina Abramović Instituten, joka jatkaa hänen työtään.
Abramovićin elämäkertaa lukiessa mieleeni tuli useammankin kerran serbialaisen elokuvaohjaaja Emir Kusturican (s. 1954) elokuvat, joissa on samanlaisia heittäytymisen ja hurjuuden elementtejä. Näiden kahden taidetta yhdistää myös se tekijä, että alun hätkähdyttämisen jälkeen katsoja/kokija ryhtyy analysoimaan ja miettimään näkemäänsä ja kokemaansa. Eikö se olekin taiteen eräs tehtävä?
Rohkea nainen vaadittiin myös tuomaan Marina Abramovićin elämäkerta suomalaisten saataville suomen kielellä. Hesari (HS 10.6.2026) kertoi, että graafinen suunnittelija Aino Nieminen tuskaili useamman kerran Marinan elämäkerran luettuaan, ettei sitä ole suomeksi saatavilla. Niinpä hän päätti kustantaa sen itse, löysi sopivan kääntäjän, sai kustannussopimuksen ja suunnitteli itse kauniin ulkoasun. Tämä kirja on myös kauneimpia vuoden 2026 kirjoja ja nelivärikuvituksineen hieno elämäkertateos. Kuten Hesarin jutussa Nieminen toteaa, että ”kyllähän tämä on helvetin kallis harrastus”. Hieno kulttuuriteko, Aino Nieminen. Performanssitaiteilija Marina Abramovićin työ ansaitsi juuri tällaisen heittäytyjän ja riskinottajan suomalaiseksi kustantajakseen.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti