14/07/2026

Elokuva: Ainoa hyvä intiaani on DEFA-intiaani

Tunnustan heti aluksi otsikon lainan. Se iskee silmää Franz Birgelin vuonna 2014 julkaistulle artikkelille ”The Only Good Indian is a DEFA Indian: East German Variations on the Most American of all Genres” ja leikittelee amerikkalaisen kenraalin Philip Sheridanin toteamuksella, jonka mukaan ”The only good Indians I ever saw were dead.”. DDR:n johtava DEFA-studio (Deutsche Film-Aktiengesellschaft) toimi vuosina 1946 – 1990, ja se tuotti yli 700 elokuvaa ja vielä suuremman määrän animaatioita ja dokumentteja. DEFA tuotti vuosina 1966 – 1983 kaikkiaan 12 ”intiaanifilmien” (saksaksi ”Indianerfilme”) kategoriaan luettavaa elokuvaa, jotka käsittelivät Amerikan historiaa 1800-luvun alkuperäisväestön näkökulmasta.

Western on mielenkiintoinen elokuvan genre, joka on ollut suosittua Pohjois-Amerikan ulkopuolellakin. Tunnemme käsitteinä ”spagettiwesternit” eli Italiassa tehdyt lännenelokuvat, joista kirkkaimpina tähtinä muistoissamme ovat Sergio Leonen merkkiteokset. ”Hapankaaliwestern” ei ole ehkä yhtä tuttu käsite, mutta läntisessä Saksassakin tehtiin omintakeisia westernejä. Monet ikätovereistani muistavat Spede-tuotantolinjalta Ere Kokkosen ohjaaman kai parodiaksi tarkoitetun elokuvan ”Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika” – olisiko se kansallisruokanimikkeiden mukaisesti ”mämmiwestern”? Ja sitten olivat DEFAn tuottamat ”intiaanifilmit”, jotka genre-nimikkeeltäänkin haluttiin erotella ”westerneistä”.

Lännentarinat ovat olleet suosittuja Saksassa pitkään. Tuotteliaan Karl Mayn (1842 – 1912) seikkailukirjoista monet sijoittuivat Villiin Länteen ja olivat etenkin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa varsin suosittuja. Mayn kirjat eivät ole kerronnan ja juonen laadultaan varsinaista klassikkotavaraa, mutta monet johtavat natsit – diktaattori Adolf Hitler etunenässä – pitivät niitä arvossaan. Toisen maailmansodan jälkeen etenkin DDR:ssä kipuiltiin Karl Mayn kirjallisen perinnön kanssa: niitä ei varsinaisesti kielletty mutta ei niistä suuria painoksiakaan otettu. 

Mikä teki ”intiaanifilmeistä” erottautuvia ja omintakeisia? Ensimmäinen havainto on, että intiaaniheimojen elämää kuvattiin kohtuullisella kansatieteellisellä tarkkuudella aina eri heimojen ominaisuuksia, tapoja ja vaatetusta myöten. Toinen havainto on, että intiaaniheimojen ja -yhteisöjen elämää kuvataan enemmän ja tarkemmin kuin siirtolaisten. Kolmas havainto on, että monien elokuvien taustalla on oikeita historiallisia tapahtumia.  Elokuvien kunnon anti-imperialistinen sanoma on, että valkoihoiset valloittajat käyttivät vääryyttä ja väkivaltaa intiaanien kukistamiseen ja heidän elinolojensa kurjistamiseen. Intiaanit kuvataan usein jalomielisinä ja rauhantahtoisina toimijoina, joiden elämänpiiriin on julkeasti tunkeuduttu. 

DEFA-intiaanielokuvat olivat aikanaan erittäin suosittuja DDR:ssä ja muuallakin Itä-Euroopassa, ja  aktiivisen DDR-kulttuuriviennin takia myös osassa Afrikkaa. DDR:ssä kiinnostus on ollut aitoa, kun tilastojen mukaan alkuaikojen elokuvat näki joka toinen ddr-läinen! Kysyntä oli suurta, jota ohjasi tarjontakin, kun perinteisiä lännenelokuvia - "hapankaaliwesterneistä" puhumattakaan - ei DDR:ssä juurikaan näytetty ja genrestä innostuneet derkut joutuivat matkustamaan Tsekkoslovakiaan tai Unkariin lännenelokuvia katsomaan. 

DEFA-intiaanielokuvat olivat Itä-Europan maiden ohella suosittuja esimerkiksi Afrikan maissa. Historiallisessa kontekstissa on hyvä muistaa, että näiden elokuvien kulta-aikaan Yhdysvallat kävi onnetonta sotaansa Vietnamissa ja Kaakkois-Aasiassa, ja Afrikan mantereella moni kansakunta itsenäistyi. Kun linkitti näiden elokuvien kertomaa ajan uutisvirtaan, ei elokuvien anti-imperialistista sanomaa tarvinnut erikseen teroittaa. 

Johtava ja näkyvin DEFA-intiaani oli serbialainen Gojko Mitić (s. 1940), joka tuli elokuvatuotantoihin Jugoslaviassa 1960-luvun alussa urheilutaustaisena stunt-miehenä. Hän oli mukana parissa Jugoslaviassa kuvatussa ”hapankaaliwesternissä”, kunnes DEFA-tuotanto hänet löysi ”intiaanifilmien” sankariksi. Mitić näyttelikin pääosaa kaikissa DEFA-intiaanifilmeissä ja hän nousi mahtavaan suosioon 1960- ja 1970-lukujen DDR:ssä. Tätä ei haitannut sekään, että elokuvissa hänen ääniraitansa dubattiin, koska hänellä oli niin vahva serbialainen aksentti saksan kielessään. Mitić jäikin Saksaan, teki siellä pitkän näyttelijäuran ja asuu edelleen Berliinissä.

Elokuvat olivat teknisesti aikansa huippua, kun ne tehtiin DDR:n omalla laajakangasformaatilla ja Orwo-värifilmeille. Tietysti oli selvää, ettei DDR:stä löytynyt lännenelokuviin sopivia maisemia. DEFA-intiaanifilmejä kuvattiinkin mm. Jugoslaviassa, Mongoliassa, Romaniassa, Uzbekistanissa ja Venäjällä. 

Olen vuosien varrella muutaman DEFA-intiaanifilmin onnistunut DVD-tallenteina hankkimaan. Ei niitä koko kattausta yhteen menoon jaksaisi katsoa, mutta ovathan ne toisenlaisia kuin liukuhihnawesternit. Intiaaneihin tasapuolisemmin ja myötätuntoisemmin suhtautuvia amerikkalaiswesternejä ei juurikaan tehty – ei ainakaan ennen vuoden 1970 Arthur Pennin ohjaamaa elokuvaa ”Pieni suuri mies” (”Little Big Man”). DEFA-intiaanifilmien kerronta on usein tahmeaa ja näyttelijätyökin takkuilee. Vaikka niiden juonenkulut ovat yhtä ennustettavia ja stereotyyppisiäkin kuin perinteisien jenkkiwesterneiden, antavat ne meille mielenkiintoisen ja poikkeavan näkökulman niihin tarinoihin, joissa kerrotaan ”kuinka Villi Länsi valloitettiin”. Ehkä silloin muistamme, ettei se ollut ”villi” kuin valloittajien mielestä ja että valloittajat eivät sopimuksilla ja kaupankäynnillä länttä valloittaneet vaan julmalla väkivallalla, jonka tuloksena intiaaniheimot on käytännössä ajettu sukupuuttoon tai sen partaalle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....