18/08/2026

Kirjallisuus: Dekkarien kirjoittajaparit

Dekkarigenren kasvava ilmiö on kahden kirjailijan yhdessä kirjoittamat teokset. Joskus kirjailijat esiintyvät omilla nimillään, mutta kirjailijanimien ”Erik Axl Sund”, ”Lars Kepler” ja 1980-luvulta tutun ”Sulevi Mannerin” taakse kätkeytyy kaksi kirjailijaa. Minulle rakkain kirjoittajapari on ollut Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, jotka kirjoittivat yhdessä kymmenen nyt jo klassista ”romaania rikoksesta” vuosina 1965 – 1975. He olivat tärkeitä dekkarigenren uudistajia. Kun Dashiell Hammett ja Raymond Chandler toivat murhan kartanoiden loisteesta katujen hämyyn, sitoivat Sjöwall ja Wahlöö rikokset niiden yhteiskunnalliseen kehykseen ja ympäristöön. Avoparin työtapana oli kirjoittaa yhdessä iltaisin keittiön pöydän ääressä lasten mentyä nukkumaan. Tästä yhteistyön voimasta kertoo myös se tosiasia, että heidän yhdessä tekemänsä kirjat ovat monta luokkaa parempia kuin heidän erikseen julkaisemansa työt.

Toinen nuoruudestani tuttu kirjailijakaksikko kirjoitti nimimerkillä ”Ellery Queen”. Nimimerkin takana olivat newyorkilaisserkukset Frederic Dannay (alkuperäiseltä nimeltään Daniel Nathan) ja Manfred Bennington Lee (alkuperäiseltä nimeltään Emanuel Benjamin Lepofsky), jotka julkaisivat nimimerkillään kolmisenkymmentä dekkaria. Ellery Queenin nimellä julkaistiin myös muutama muiden tekijöiden kirjoittama dekkari. Parivaljakon teosten kulta-aikaa oli mielestäni 1930- ja 1940-luku, vaikka julkaistujen dekkarien aikajänne olikin yli 40 vuotta. Kirjojen sankarina oli usein Ellery Queen -hahmo, jonka varaan rakennettiin USA:ssa myös radiosarjoja, elokuvia ja televisiosarjoja.  Dannay ja Lee -parivaljakko aloitti myös vuonna 1941 ”Ellery Queen's Mystery Magazine” -lukemiston julkaisemisen; tämä lukemisto ilmestyi suomeksikin muutaman vuoden 1960-luvun alussa nimellä ”Ellery Queenin jännityslukemisto”. 

Parivaljakko erosi työmenetelmältään Sjöwallin ja Wahlöön tavasta. He tekivät dekkareitaan yhdessä selkeällä työnjaolla, jossa Dannay teki yksityiskohtaisen ja monikymmensivuisen synopsiksen, jonka perusteella Lee kirjoitti hahmot, dialogit ja antoi teokselle sen kirjallisen muodon. Serkukset asuivat välillä kaukanakin toisistaan ja jälkeen jääneen kirjeenvaihdon perusteella riitelivät railakkaastikin keskenään. Mutta he tarvitsivat välttämättä toisiaan: Dannay ei saanut synopsiksiaan tekstitettyä vetäviksi lukukokemuksiksi ja Lee ei osannut punoa mielenkiintoisia ja tenhoavia juonia. 

Amerikkalaisista jännityskirjailijoista etenkin James Patterson on keskittynyt tekemään kirjojaan yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Pattersonin USA:n entisen presidentti Bill Clintonin kanssa kirjoittama ”Kadonnut presidentti” tuotiin valtavalla julkisuusrummutuksella markkinoille vuonna 2018. Työnjakona oli, että juonen kehittely ja varsinainen kirjoittaminen olivat Pattersonin harteilla ja Clinton vastasi poliittisen maiseman tuntemuksesta ja taustoituksesta. Lopputulos oli vaivaannuttavaa isänmaallista paatosta ja ei antanut hääppöistä kuvaa Clintonin poliittisesta ajattelusta ja analyyttisyydestä, mutta tämähän oli fiktiota. Kirjaa arvioidessani toivoin, että ”olisipa kirja yhtä onnistunut kuin sen ympärille kehitetty mediajulkisuus”.

Eri Pohjoismaissa kirjoittajaparien tekemät dekkarit ovat nopeasti yleistyneet. Ruotsalaisavioparin Alexander Ahndorilin ja Alexandra Coelho Ahndorilin yhdessä Lars Keplerinä kirjoittamat dekkarit ovat yksinkertaisesti minulle liian raakoja ja väkivaltaisia. Norjalaisten yksinkin hyvää uraa tehneiden Jørn Lier Horstin ja Thomas Engerin yhteisistä kirjoista olen yhden lukenut, mutta vasta viime vuonna (alkuperäisteos vuodelta 2019) suomeksi ilmestynyt ”Savuverho” oli mielestäni erittäin pätevä dekkari. Tästä kirjasta totesin, että ”he osaavat kirjoittaa tarinaan sopivasti käänteitä ja pohjustavat mainiosti yllätysmomentit. Erilaiset sivujuonet solmitaan yhteen kelvollisella tavalla. Kirjassa ei ole juurikaan tyhjäkäyntiä ja kerronnan intensiivisyys on lähes lumoavaa.”

Sulevi Manner -nimimerkin taakse piiloutuivat Juha Numminen ja Eero J. Tikka. Tiiviissä tahdissa 1980-luvulla S. Manner julkaisi neljä kelvollista dekkaria, joista vuonna 1985 ilmestynyt ”Susi” ylsi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoon. Numminen on monipuolinen kirjoittaja, joka jatkoi omalla nimellään myös dekkarien kirjoittamista. Muistan kyllä Sulevi Mannerin kirjoista pitäneeni, mutta en ole niihin vuosikymmeniin palannut.

Nykyisistä suomalaisista kirjoittajapareista suosikkini on ”R & R”, jonka nimimerkin takaa löytyvät Siltalan kustannustoimittaja Sari Rainio ja eläkkeellä oleva rikostutkija Juha Rautaheimo. Heidän Helsinkiin sijoittuvat kirjansa ovat hienoja lukudekkareita. Heidän ensimmäistä kirjaansa ”Vainajat eivät vaikene” vuonna 2021 arvioidessani totesin, että ”paikalliskuvaus on asiantuntevaa, ja kirjoittajat saavat henkilöhahmoihinsakin syvyyttä ja särmää. Vaikka kirja on lähes 500-sivuinen, ei siinä sorruta liian moniin sivujuoniin vaan perusjuoni pysyy selkeänä ja perustarina hyvin koossa. Kielikin on oivallista, välillä kaunistakin. Muutama pienempi näppärä koukku mahtuu tarinaan ja yksi oivallinen – jopa klassinen – hämäys. Kelpo työtä.”

Kirjailijakaksikot ovat mielenkiintoinen ilmiö. Dekkariharrastajalle tiettyä lisäpotkua kirjoittajakaksikkojen kirjoja lukiessa tuo pohdinta kirjailijoiden keskinäisestä työnjaosta ja yhteistyöstä. Monet tuntemamme kirjailijakaksikot – olivat he sitten Sjöwall ja Wahlöö tai ”Lars Kepler” tai ”Ellery Queen” – osaavat selkeästi kirjoittaa tasokkaasti vain yhdessä ja symbioosissa. Tasokkaat dekkaristit – kuten Jørn Lier Horst ja Thomas Enger – pystyvät yhdessä kirjoittamaan laadukkaita teoksia. Matematiikan lakien vastaisesti yksi plus yksi voikin olla kolme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....