25/08/2026

Elokuvat: Kun Itä-Euroopan kommunistimaissa musikaalielokuvia tehtiin

Leffadivareiden hyllyjä tutkiessa käsiin osuu myös odottamattomia helmiä. Vaasankadun pistämättömän Pienen leffakaupan dokumenttielokuvien valikoimasta löysin vuonna 1997 julkaistun Dana Rangan ohjaaman ”East Side Storyn”, jonka kansiteksti oli ohittamaton: ”All Singing! All Dancing! All Marxist Musicals!”. Tämähän piti hankkia ja katsoa kahteenkin kertaan, kun se kertoi meillä vähän tunnettua tarinaa kommunistihallinnon maissa julkaistusta noin 40 musikaalielokuvasta. 

Elokuva oli tärkeä taiteen muoto Itä-Euroopan kommunistihallinnon maissa. Keskeinen opinkappale oli Leninin näkemys, jonka mukaan ”kaikista taiteista meille tärkein on elokuva”. Tämä näkemys ei perustunut ensisijaisesti elokuvan tenhoavuuteen taiteen muotona, vaan bolsevikkien kannattajien suuren osan luku- ja kirjoitustaidottomuuteen. Leniniläinen johtoajatus oli myös valvoa elokuvien sisältöä tarkasti, ettei niistä olisi tullut puolueen linjasta poikkeavien harhaoppien levittäjiä. Dokumentissa ddr-läinen ohjaaja kertoi, että musikaaleja suunnitellessa hän antoi assistenteilleen tehtäväksi käydä läpi Leninin kootut teokset, jotka DDR:ssä koostuivat 38 kirjasta. Valitettavasti sieltä ei löytynyt yhtäkään käyttökelpoista Leninin ajatusta viihteestä ja sen tärkeydestä, joten tällaista ankkuria ei löytynyt musikaalielokuvan puolustamiseksi.

Dogmaattinen Lenin ei ollut railakas huumorimies vaan pikemminkin koleerinen tosikko. Hän ei ehtinyt kokemaan äänielokuvan ihmeitä, joten hänen johtamaansa sensuurimyllyyn ei päätynyt musikaaleja. Hänen seuraajakseen itsensä ruhjonut Stalin osasi heittää useammin viihteelle. Tosin hänen useat huvittelumuotonsa eivät nykyisin täyttäisi laveitakaan poliittisen korrektiuden vaateita. Stalinin aikana tehtiin kuitenkin vuonna 1934 ensimmäinen neuvostoliittolainen musiikki-ilottelu ”Iloisia poikia”, jonka ohjasi Grigori Aleksandrov. Hän oli käynyt 1930-luvun alussa Yhdysvalloissa neuvostoelokuvan ikonin Sergei Eisensteinin kanssa ja etenkin Hollywoodissa ihastunut musikaalielokuviin. Odotetusti ”Iloisia poikia” törmäsi sensuuriin ja sai ehdottoman esityskiellon, mutta Maksim Gorkin avituksella elokuva saatiin Stalinille esitettäväksi. Stalin riemuitsi elokuvasta, kutsui tekijöitä rohkeiksi miehiksi ja elokuvaa esitettiin laajasti Neuvostoliitossa. 

Aleksandrov ohjasi myös toisen musikaalina pidettävän elokuvan ”Volga, Volga” vuonna 1938. Elokuva kertoo muusikkoryhmän matkasta pitkin Volgaa ja on teemoiltaan kepeä. Elokuva nousi Stalinin suosikkielokuvaksi ja väitetään hänen katsoneen elokuvan yli 100 kertaa. Niin ihastunut hän oli elokuvaan, että teetti siitä kopion toimitettavaksi toisen maailmansodan liittolaiselleen, presidentti Franklin D. Rooseveltille. Tarina ei kerro, kuinka monta kertaa Roosevelt tämän hengentuotteen katsoi.

Aleksandrovin kepeiden musikaalien aikana Neuvostoliitossa jylläsi Stalinin aloittama syvä terrori ja on ironista, että samaan aikaan tehtiin musiikki-ilotteluja ja miljoonat neuvostokansalaiset menettivät henkensä. Toisen maailmansodan aikoihin neuvosto-ohjaaja Ivan Pyrjev ohjasi ideologisesti puhtaampia musikaaleja, jotka kertoivat kollektiivitilojen ihanuudesta. Kelvolliseksi esimerkiksi dokumenttielokuvan tekijät nostivat elokuvan ”Iloiset toverukset” (1939), jossa Stalinia ylistävä laulu esitetään traktoria ajaessa tai maataloustöitä tehdään laulaen ja tanssahdellen. Tämänkaltaisille neuvostomusikaaleille tarmokas työnteko oli keskeinen juonikehys – tapahtui elokuva sitten suuressa, tehokkaassa tehtaassa tai auringonpaisteisella viljapellolla. Se kertoi myös Hollywoodista poikkeavalla tavalla, miten onni saavutetaan: ei sattumalta urhean prinssin pelastuksella vaan arkisella, määrätietoisella, yhteisössä tehtävällä työllä.

Taiteen piti edistää ylhäältä määrättyjä ihanteita, ja kommunistihallinnon maissa taide oli vakavaa ja dramaattista. Tähän näkemykseen punoutui vastenmielisyys tyhjänpäiväiselle viihteelle, jota degeneroituneessa lännessä tehtiin ja katsottiin. Sosialistinen realismi opinkappaleena ei useinkaan innostanut musikaalien tapaisiin turhanaikaisiin ilotteluihin. Muistaa kannattaa, että Itä-Euroopan kommunistihallinnon rusikoimissa maissa tehtiin muilla elokuvan alueilla lukuisia hienoja elokuvia ja siellä työskenteli lahjakkaita käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä.

DDR:n DEFA-studioilla työskennellyt ohjaaja hahmotti, että syy musikaalien tuotantojen aloittamiseen oli ensisijaisesti taloudellinen. Lännestä hankitut ja yleisön keskuudessa varsin suositut musikaalielokuvat olivat kalliita hankkia. DEFA:llahan oli periaatteessa kaikkea tarvittavaa: laajat ja hyvin varustetut studiot, käsikirjoittajia, ohjaajia, näyttelijöitä. Kaikista puitteista huolimatta käsikirjoittajilla, ohjaajilla ja näyttelijöillä ei ollut musikaalien tekemisestä kokemusta eikä siten osaamistakaan. Musikaalit olivat myös kalliita toteutuksia ja yhden musikaalin hinnalla saattoi helposti tehdä kolme-neljä tiedostavaa yhteiskunnallista elokuvaa. Ja sensuurin sakset olivat erityisen teräviä hömpälle, jossa laulettiin ja tanssittiin.

Ensimmäinen hyvin yleisöä kerännyt DEFA-musikaali ”Vallaton vaimoni” (”Meine Frau macht Musik”) tehtiin vuonna 1958. Se kertoo iskelmätähteyttä havittelevasta tavallisesta kotiäidistä. Varsinainen urhonhyppy oli vuonna 1962 tehty ”Revue um Mitternacht”, jonka juoni kertoo musikaalielokuvan tekemisen vaikeudesta DDR:ssä. Elokuvasta näkemieni laulu- ja tanssikohtausten osalta sen ei tarvinnut hävetä lainkaan jenkkimusikaaleille. Elokuvan näki DDR:ssä yli miljoonaa katsojaa. Vielä runsaamman katsojamäärän keräsi teinimusikaali ”Heisser Sommer” vuodelta 1968, jonka katsojamäärä ylitti kaksi miljoonaa katsojaa. Muissakin Itä-Euroopan maissa tehtiin silloin tällöin musikaali – esimerkkejä löytyy myös Tsekkoslovakiasta, Puolasta ja Romaniasta. Intellektuellit musikaalielokuvia halveksivat, mutta monen dokumenttielokuvassa esitetyn aikalaistodistuksen mukaan ne olivat katsojille tärkeitä ja muistettavia.

Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa musikaaleja tehtiin varsin harvakseltaan ja muissakin kommunistimaissa niiden tuotanto hiipui 1970-luvun alussa. En ole musikaalielokuvien vankkumaton ystävä, ja varsinkin niiden massatuotannon aikaan ne olivat lännessäkin usein melkoista huttua. Kurkistus ”punaisten” musikaalielokuvan genreen oli mielenkiintoinen, koska ne olivat maissaan varsin marginaalisia ilmiöitä, joskin yleisön suosimia. Tästä aiheesta Dana Ranga ja Andrew Horn kehittivät ja toteuttivat katsomisen arvoisen dokumenttielokuvan, joka päättyy kieli poskessa -omistukseen: ”To Karl Marx … without whom none of this would have been necessary."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteiskunta: Nuoriso ja äärilaitojen vetovoima

Nuoriso on ilahduttavasti liikkeellä eri puolilla Eurooppaa ja nuoret nostavat mielenilmaisuissaan esille monia heille polttavia kysymyksiä....