Aluksi pyydän anteeksi blogini otsikon puujalkahuumoria, jota kuitenkaan ei ollut välttäminen. Monipuolinen ja tuottelias Juha Hurme (s. 1959) rykäisi vuonna 2025 markkinoille kirjansa ”Suomen nuijituin nainen – Anni Polvan elämä ja teokset” (Teos 2025, 262 sivua). Takakannessa intoillaan, että Juha Hurme luki kaikki kirjailija Anni Polvan 104 kirjaa. Hurme on tehnytkin kunnioittavan urakan lukiessaan läpi kirjailijan koko tuotannon, mutta tasapainoisemman kirjan olisi painosten kuningatar eli yli 2,5 miljoonaa kirjaa myynyt Polva ansainnut.
Hurme kirjoittaa letkeästi Anni Polvianderin (1915 – 2003) (kirjailijanimeltään Anni Polva) elämäntarinaa, joka perustuu Polvan tuotannon ohella hänen viiteen muistelmakirjaansa, yhteen Polvan tuotannosta tehtyyn väitöskirjaan ja Polvan nauhoitettuihin SKS:n arkiston kirjailijahaastatteluihin. Näistä Hurme takoo ja taikoo sujuvan tarinan etenkin lapsuus-, nuoruus- ja opiskeluvuosista sekä avioliiton alkuvuosista aina vuoteen 1945 saakka, jolloin Polvan ensimmäinen kirja ilmestyy. Nyt Hurmeen kirja on jo puolivälissään ja lukijan täytyy vain uskoa, että Hurme on kuvannut oikein kohteensa elämää. Kun Hurmeen tekstin joukossa on suorasanaisia lainauksia, ei niiden lähteitä ole mainittu – ovatko ne lainauksia SKS:n arkistossa olevista haastatteluista, Polvan muistelmakirjoista vai muista lähteistä?
Toiset 120 sivua Hurmeen kirjasta käsittelee lomittain ja limittäin Polvan kirjoja ja elämää vuodesta 1945 vuoteen 2003. Jälleen ovat puurot ja vellit sekaisin, kun lukija ei tiedä, viittaako Hurme tekstilainauksillaan Polvan kirjojen teksteihin, haastatteluihin vai muistelmiin. Polvan kirjojen teksteistä lainataan usein muutaman lauseen mittaisia kappaleita, mutta yhden Tiina-kirjan osalta Hurme lainaakin lähes yhdentoista (!) sivun mittaisen kuvauksen. Tällainen pitkä lainaus elämäkerrassa on lukijan aliarvioimista, kun kyseinen lainaus ei Polvan kirjailijanlaatua kaksisesti valota. Ymmärrettävää on, että kaikkia Polvan kirjoja ei mainita tekstissä eikä niiden juonia referoida. Kun Polvan elämän 30 ensimmäistä vuotta kronikoidaan tarkastikin, niin seuraavat lähes kuusi vuosikymmentä – eli Polvan koko kirjailijanelämä - ovatkin sitten jo kursorisempaa kerrontaa.
Polva oli kirjailijana käytännössä itseoppinut, toimi kauppaopiston jälkeen monessa ammatissa ja hoiti monilapsista suurperhettään. Avioliitto Unto Polvianderin kanssa solmittiin vuonna 1938 ja se kesti kuusi vuosikymmentä Unton kuolemaan saakka. Vaikka jo 1940-luvun lopulta Polvan kirjoista otettiin suuria painoksia, työskenteli hän päätoimisena kirjailijana vasta vuodesta 1970 eli 55-vuotiaaksi asti hän teki muitakin töitä. Tämä jälleenrakennuksen Suomessa tehty työntäyteinen elämänura on hienointa Anni Polvaa.
”Suomen nuijituin nainen” on vetävä kirjan nimi, mutta Hurme on Polvan kirjojen kritiikissä varsin vaikenevaa sorttia, vaikka ei muuten ole ilmaisunsa kainoudesta tunnettu. Kaukaisesti tulee mieleen Peter von Baghin vaatimus Pekka Puupää -elokuvien arvostuksen nostamisesta aikansa kuvaajina, mutta Hurme ei näkyvästi pyri omalla kirjallaan nostamaan Anni Polvan tuotannon arvostusta. Hän tyytyy kertomaan Polvan tarinan ja väistelee niiden sisällön arviointia referoimalla valittujen teosten juonikaavoja. Mielenkiintoisen piirteen Hurmeen(kin) näkökulmaan Polvan tuotantoon tarjoaa teoksen Lähteet-osa – siinä Hurme jaottelee Polvan aikuisille suunnatun fiktiotuotannon kahteen luokkaan eli ”Romaanit” ja ”Viihderomaanit”.
Hurmeen kirjan avaa kuvaus Perniössä pidetystä tilaisuudesta 1970-luvun alussa, jossa olivat keskustelijoina Anni Polva ja tunnettu kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka. Tarkka oli kertonut selkeät mielipiteensä ajanvietekirjallisuudesta ja Polvan tuotannon laadusta, ja viitannut useampaankin kertaan Eila Pennasen artikkeliin ”Ajanvietekirjallisuus” teossarjassa ”Suomen kirjallisuus I – VIII”; tämä osa oli ilmestynyt vuonna 1970. Keskustelun aikana kävi kuitenkin ilmi, että Pekka Tarkka ei ollut lukenut ainuttakaan Polvan kirjaa, joista hänen esitti tukevia mielipiteitä. Päätin olla sortumatta samaan ansaan tätä blogia valmistellessani ja niinpä luin Hurmeenkin lyhyesti referoiman Polvan kirjan ”Otan sinut, äkäpussi” vuodelta 1952. Tämä kirja oli aivan hirveää huttua jopa viihderomaanina, ja sen tarina oli venytetty ja vanutettu 178 sivuun. Kirjan nais- ja miesroolit olivat 1950-luvunkin standardeilla ummehtuneita, ja juonen kulku tylsää ja ennalta arvattavaa. Kirjan kieli on sinänsä moitteetonta mutta kovin yksiulotteista - armeliaammin sanottuna helppolukuista. Sisällön aineksia siinä olisi niukin naukin ollut kymmensivuiseen Nyyrikki-novelliin.
Juha Hurme on monipuolisuudessaan ja vetävillä aiheiden valinnoillaan tutustumisen ja seuraamisen arvoinen kirjailija. Hänen laaja lukeneisuutensa ja mainiot oivalluksensa ovat olleet hänen kirjojensa tunnusmerkkejä. Tämä kirja on huolimaton välityö, jossa ainekset olisivat olleet paljon parempaan ja monipuolisempaan teokseen. Polvan ennen kirjailijanuran alkua eletty elämä olisi voinut olla tiivistys Suomen ensimmäisen tasavallan ajasta – kirjailijanuran aikana eletty elämä olisi voinut olla tiivistys toisen tasavallan ajasta. Tämän mahdollisuuden Hurme hukkaa. Vaikka Peter von Baghin Puupää-innostusta ei kaikilta osin jakaisikaan, perusteli hän näkemyksensä elokuvien merkityksestä vankkana ajankuvana. Ehkä puujalkavitsimäinen otsikkoni tiivistikin teoksen annin (vai pitikö kirjoittaa Annin): Polviltaan Hurme ei nähnyt pitemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti