Jenkkikulttuuri on jatkuvasti kehittyvää ja muuttuvaa, joskus elinvoimaista ja tuorettakin, mutta usein myös kehnoa. Amerikkalaisen mediakulttuurin voima on niin jykevää, että sen vyörytyksessä sorrumme kopioimaan piirteitä ja ilmiöitä, jotka eivät ole Suomeen tuomisen arvoisia. Eräs tällainen ilmiö on roastaaminen eli roast-kulttuuri.
Roastaaminen määritellään komediaksi, jossa paikalla olevaa valittua julkisuuden henkilöä pilkataan, arvostellaan ja herjataan julkisesti. Julkisuuden henkilöt ovat oivia kohteita, koska heidän heikkoutensa ja töppäilynsä ovat potentiaalisen yleisön tiedossa. Roastaamista puolustetaan sillä, että se tapahtuu ystävällisessä hengessä ja kaikkien yhteisellä suostumuksella. Suomessa Matti Nykänen oli aikoinaan roastaamisen kohteena, ja hänellä olikin runsaasti sellaista painolastia, josta heikompikin koomikko olisi löytänyt jutun juurta.
Netflix-suoratoistopalvelu on profiloitunut myös roast-tapahtumien järjestäjänä ja välittää niitä aktiivisesti palvelussaan. Jos Netflixin roast-lähetyksiä ja niistä YouTuben tehtyjä koosteita seuraa, niin huipuiksi nostetaan loukkaavimmat vyön alle iskut. Kun jenkkijulkkikset Netflixin spesiaaleissa toisiaan sättivät, haukkuvat ja herjaavat, niin väistämättä tuntuu sille, että repliikit – tai ainakin osa niistä – on käsikirjoittajatiimien tekeleitä.
Roast-kulttuuri myötäilee tahtomattaankin nykyajan ilmiötä, jossa loukkaavinta ja piikikkäintä kommenttia pidetään tehokkaimpana ja pätevimpänä. En tunne suurta myötätuntoa Donald Trumpia kohtaan, mutta hänen roastissaan 2010-luvun alussa useampaan kertaan hänen Melania-vaimonsa kutsuvieraspöydässä istuessa toistettiin, kuinka hän on suurella rahalla hankkinut vaimoikseen parhaat itäeurooppalaiset huorat. Vähemmästäkin mies muuttuu mediakriittiseksi – ja aiheesta!
Aikamme julkinen keskustelu monissa maissa piirtyy entistä enemmän vastakkainasettelujen, kärjistysten ja suoranaisen vihanpidon toimintana. Samalla on eri yhteyksillä linjattu, että julkisuuden henkilöiden pitää kestää suurempaa julkistakin kritiikkiä kuin tavallisten kansalaisten. Useiden toisistaan riippumattomien tietojen mukaan kansanedustajat saavat kirjeitse, suullisesti ja somessakin säännöllisesti sellaista kansalaispalautetta, joka ylittää kaikki säällisyyden rajat. Kuka haluaa aktiivisesti ryhtyä politiikkaan, jos se on roastaamisen kohteena oloa 24/7?
Roastaamista on joskus verrattu häissä best manin pitämään puheeseen. Tätä puhetta odotetaan joskus hermostuneestikin, koska best manin oletetaankin paljastavan sopivia nolouksia sulhasen elämästä. Best manin puheella ja nykyisellä roastaamisella on kuitenkin selvä ero. Nykyisen ja julkisuudessa esitettävän roastaamisen tavan mukaan best manin pitäisi koettaa ”räjäyttää pankki” ja kertoa vaikkapa seuraavia kommentteja: ”Hienoa, että Reiska pystyi luopumaan suvun traditiosta eikä nainut serkkuaan – he olivatkin jo muille sukulaispojille varattuja” tai ”Jo suhteen alkuvaiheessa Reiska kertoi, että Laila on kova pieremään – tiesin, että heistä tulee toisilleen sopiva pari.” Tervemenoa pohjalaishäihin koettamaan ja kertomaan, että roastaaminen on mitä suurin kunnianosoitus.
Jos Netflixin kaltaiset vahvat suoratoistopalvelut tätä meille tuuppaavat, niin Suomessakin on tätä TV-formaattina yritetty. Onneksi taisi olla lyhytikäinen tämä yritys ja takaisin sitä en kaipaa. Mutta miten selventää näitä performansseja seuraavalle nuorisolle niiden alkuperäinen luonne huumorina, kun se näyttää usein naureskeltavan vihapuheen vaippaan käärityltä solvausten ryöpyltä? Miten kertoa, että ei ole järkeä eikä mieltä toisista ikävimpiä asioita esiin nostaa? Miten ymmärtää itsekään, että solvausten kohteena oleva roastaamisen keskushahmo onkin rakastettu ja arvostettu ihminen, jolle tällä tavalla halutaan osoittaa kunnioitusta ja arvonantoa?
Myönnän olevani nykyroastaamisen suhteen tosikko. Roastaamista voisi tarkastella karnevalismin näkökulmasta, kun pilkka tekeekin arvostetuista ihmisistä naurettavia inhimillisine heikkouksineen. Edelleen voisi väittää, että karnevaalin tapaan roastaaminen tietoisesti rikkoo sosiaalisia normeja ja hyviä tapoja, ja samalla nauramme meitä ympäröivän maailman tiukoille normeille. Karnevaalillakin on rajansa, ja nykyiset roastit näitä rajoja rikkovat. Makuasioita, mutta minulle sellainen karnevalismi, jota esimerkiksi Mont Python -ryhmä teki, kyseenalaisti maailmaa ja siirsi ilmaisun rajoja toimivalla tavalla.
Roastaamisen kulttuuri oli toisenlainen muutama vuosikymmen sitten, kun Dean Martin ja kumppanit roastin alkuajan tapahtumissa toisilleen välillä napakastikin naljailivat – mutta tietyllä tyylillä. Varsinkin tässä maailmanajassa tuntuu kolkolle, että viihteen muodosta on noussut suosituksi ohjelmaformaatti, jossa kilpaillaan siitä, kuka pystyy näennäisen kunnioituksen kohteena oleva henkilöä ikävimmin tölväisemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti