Kilpaurheilu tarjoaa monille meistä hienoja kokemuksia, joita voi muistella vuosikymmenienkin jälkeen. Torstaina 7.5.2026 tuli kuluneeksi 31 vuotta Suomen miesten maajoukkueen voittamasta ensimmäisestä jääkiekon maailmanmestaruudesta. Jalkapallon MM-kisoja seurasin nuorempana tiiviimminkin, ja olen edelleen sitä mieltä, että Brasilian vuoden 1970 joukkue oli kaikkien aikojen hienoin ja taitavin futisjoukkue. Varhaisnuorena luin innokkaasti Martti Jukolan Urheilun pikkujättiläinen -teosta (taisi olla vuoden 1956 painos) ja myöhemminkin olen lukenut urheilukirjallisuutta. Arvioisin, että urheilutietämykseni on keskimääräistä parempaa pubivisatasoa, ja ulottuu tulosten ohella myös urheilun yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja vaikutuksiin.
Tähän blogikirjoitukseen minut sai ryhtymään hämmästys valtioneuvoston kehysriihen rapsakasta tukipäätöksestä, kun Suomen Urheiluliitto on hakemassa Helsinkiin yleisurheilun EM-kisoja vuodelle 2030. Valtioneuvoston päätös on kaikkiaan 10 miljoonaa euroa, joista vuodelle 2026 myönnettiin avustuksena 0,5 miljoonaa euroa ja vuodelle 2027 myönnettiin avustuksena 2,0 miljoonaa euroa. Loput 7,5 miljoonaa euroa on valtion ehdollinen takaus. Muistissa olisi hyvä olla, että vuoden 2012 EM-kisoista SUL teki 3,6 miljoonan euron tappiot ja tämä oli taloudellisesti kaataa koko liiton. En taivastele, kuinka monta päiväkotilasta olisi tällä nyt myönnetyllä rahalla saanut lämpimän välipalan tai kuinka monta vaippaa olisi hankittu ikääntyneiden laitoshoitoon. Kaksi asiaa kuitenkin minua tässä kokonaisuudessa korpeaa.
Ensimmäinen suivaantumiseni aihe oli – mikäli oikein ymmärsin – hyvään hallintotapaan kuuluvan valmistelun ohittaminen. Normaali marssijärjestys olisi tietysti mennyt vastuuministeriön normaalin proseduurin kautta, mutta nyt tämä tuotiin suoraan valtioneuvoston pöytään virkatie käytännössä ohittaen. Urheilun osaltakin kyseinen avustuspäätös on poikkeuksellinen, kun opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa vuositasolla yhteensä kaksi miljoonaa euroa tukea noin 30 Suomessa järjestettävälle kansainväliselle urheilutapahtumalle. Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja kertoikin, että SUL oli muita urheilujärjestöjä kohtaan tosi solidaarinen ja jalomielinen, koska ei halunnut halvaannuttaa omalla haullaan em. OKM:n tukiprosessia vaan toi sen siksi suoraan valtioneuvostolle. Tarkoitus on myös kehittää ”Suomen mallia”, jolloin valtion tukea tulisi siis entistä enemmän kohdentaa urheilutapahtumien järjestämiseen Suomessa.
Toinen suivaantumiseni aihe on yleensä ruusuiseksi maalattu kuva suurten urheilutapahtumien väistämättä positiivisesta talousvaikutuksesta. Lehtihaastattelussa EM-kisojen haun projektipäällikkö toteaa, että ”EM-kilpailu tuo kymmenkertaisena takaisin siihen sijoitetut eurot” (ks. Iltalehti 23.4.2026). Urheilutapahtumilla on selkeitä positiivisia vaikutuksia ajankohtana kaupungin ja alueen majoitus-, ravitsemus- ja kuljetuspalveluille, mutta näissäkin arvioissa on usein suolaa mukana. Esimerkiksi Kristo Nummisen Aalto-yliopistolle tekemässä opinnäytetyössä ”Urheilun suurtapahtumien taloudellisten vaikutusten arvioimisen ongelmat” todetaan, että ”kaikki tapahtumien jälkeen tehdyt ex post tutkimukset ovat osoittaneet, että tapahtumien todelliset hyödyt ovat olleet maltillisempia kuin mitä ex ante tutkimukset olivat ennakoineet”. Usein näyttää myös sille, että mikäli urheilun suurempi tapahtuma on tulossa, täytyy kaupungin infraan (esimerkiksi liikennejärjestelyihin) ja palveluihin (esimerkiksi järjestyksenpitoon) tehdä lisäpanostuksia, joita tapahtumien tuottavuuslaskelmissa ei oteta huomioon. Oikein olisi myös mitata urheilutapahtumien tuomaa lisäliikevaihtoa ja tuomaa lisäkatetta - eihän kaupunki muuten tyhjillään tai vajaakäytössä olisi. Hyvä olisi ottaa huomioon erilaiset muunto- ja järjestelykustannukset ja arvioida taloudellisilla mittareilla myös haittoja - eivät kaikki taloudelliset vaikutukset vain positiivisia ole.
Urheilutapahtumat ovat tapa luoda maakuvaa ja saada kansainvälistä näkyvyyttä. Kiina käytti eri arvioiden mukaan vuoden 2008 Beijingin kesäolympialaisiin 40-50 miljardia dollaria, joka on siis Suomen valtion vuosittaisesta menobudjetista noin puolet. Tästä rahasta paljon kului suorituspaikkojen ja infran investointeihin, ja Kiinan kommunistidiktatuuri sai järjestelyistä mainetta ja kunniaa. Surullisenkuuluisia ovat Etelä-Afrikkaan tai Qatariin jalkapallon MM-kisoihin rakennetut stadionit, joilla sen jälkeen ei ole ollut mielekästä käyttöä. Helsinkiin suunniteltujen yleisurheilun EM-kisojen osalta taidamme onneksi olla turvassa tällaisilta turhilta investoinneilta.
Valtioneuvoston menettelytavaltaankin poikkeava päätös osoittaa kuitenkin jälleen, että urheilupuolue on Suomessa voimissaan. Jos vastaavanlainen miljoonien rahasumma olisi vastuuministeriön valmistelun ohi tuotu vaikkapa pakolaisten mielenterveystyöhön, julkinen älämölö ja some-kuohunta olisivat olleet taattuja. Urheilupuolueella tarkoitan sellaista poliittisen toiminnan tapaa, jolla urheilun ja liikunnan asioita ajetaan korkeammalle yhteiskunnallisen toiminnan arvoasteikossa kuin johon ne minun mielestäni kuuluisivat.
Urheilupuolue on sikälikin hauska käsite, että Suomessa on poikkeuksellisen paljon kilpaurheilu-uransa jälkeen politiikan puolelle siirtyneitä henkilöitä, joita on myös kansanedustajiksi valittu ja jotka ovat politiikassa ministereiksikin asti edenneet. 1950-luvulta alkaen olympiatasoiset urheilusankarit Sylvi Saimosta, Kelpo Gröndahlista, Voitto Hellstenista aina Juha Mietoon ja Marko Aselliin ovat kansanedustajina toimineet. Useimmat heistä muistetaan kansanedustaja-ajoiltaan muista kuin poliittisista ansioistaan, ja Tony Halme on kohtuullista tässäkin yhteydessä unohtaa.
Urheilutaustalta on noussut uskottavia ja taitaviakin yhteiskunnallisia vaikuttajia, joiden elämä ei ole ollut pelkkää urheilua. Monella heistä on urheiluansioiden ohella myös akateeminen tutkinto. Antti Kalliomäki oli kolmasti ministerinä ja tunnettiin kuivakan osaavana demarina. Sari Essayah ei innosta - jos ei kovasti ärsytäkään - ja jota asiavirheistä ei usein kiinni saa. Kymmenisen vuotta sitten urheilu-uran jättäneet ja politiikkaan jo avainpaikoille kasvaneet Sari Multala ja Mika Poutala edustavat urheilutaustaista poliitikkopolvea, joilla voi hyvinkin mahdollisuuksia kelvolliseen poliittiseen tulevaisuuteen. Tosin Poutalan puolueen kannatus voi sulaa niin vähäiseksi, että tulevaisuuden menestys ei riipu vain hänen persoonastaan.
Urheilu ja liikunta ovat tärkeitä asioita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää tarjota monipuolisia liikunnan mahdollisuuksia kansalaisille. Kilpaurheilu on hienoa kilvoittelua, jota on mielenkiintoistakin seurata. Kysymys onkin siitä, mikä on yhteiskunnassamme oikea panostus urheiluun ja liikuntaan, ja millaisia yhteisiä resursseja haluamme kilpaurheilulle kohdentaa. Valtioneuvoston poikkeuksellinen tukipäätös yleisurheilun EM-kisojen hakuun osoitti jälleen, että urheilupuolue Suomessa on edelleen voimissaan, ja sen tulevaisuus näyttää ruusuiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti