Monen sattumankin kautta päädyin opiskeluaikanani keskittymään populaarikulttuuriin ja sen tutkimiseen. Helsingin yliopistolla pääaineeni oli ”suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus”, ja professori Matti Kuusen aikana ala laajeni myös joukkoviihteeseen ja populaarikulttuuriin - nykyajan kansanrunouteen. Kuusen seuraaja Leea Virtanenkin antoi tilaa vapaasti valita seminaaritöihin tai pro gradu -tutkielmiin aiheita myös nykykulttuurista. Viime viikon divarikierroksella haaviini osui Laura Frimanin ja Mikko Mattlarin tuoreehko ”Kultaturbo – Suosikki-lehden tarina” (Johnny Kniga 2024), joka käy letkeästi läpi Suosikki-lehden tarinan vuodesta 1961 vuoteen 2012. Kun olin Suosikin sisällöstä tehnyt seminaarityönkin vuonna 1980, niin pitihän tämä kirja ehdottomasti lukea!
Suosikin ensimmäiset vuodet olivat lehden suunnan, sisällön ja ilmeen hakuaikaa. Suosikki perustettiin tukevoittamaan Musiikki-Fazerin julkaisemaa Musiikkiviesti-lehteä, joka oli A5-kokoinen ja julkaisijan mukaan ”jokamiehen musiikkilehti”. Lehteä oli julkaistu vuodesta 1953 ja se keskittyi Musiikki-Fazerin levyihin ja artisteihin. Kun Musiikki-Fazerin kova kilpailija Scandia ryhtyi vuodesta 1960 julkaisemaan nuorisomusiikkiin enemmän keskittyvää Iskelmä-lehteä, piti tähän tehdä vastaveto. Suosikki lähti liikkeelle A4-kokoisena ja keskittyikin nuorisolle suunnattuun musiikkiin. Alkutaipaleella päätoimittajana oli myös parisen vuotta Pertti Klemola, joka halusi tehdä lehdestä kulttuurijulkaisun ja hankki avustajaksi mm. Pentti Saarikosken. Tätä Suosikin historian seikkaa en muistanutkaan, mutta Klemolan työn muistan kyllä 1970-luvulta, kun siihen kuului mm. TANDEM-tutkimusta ja kaksi tärkeää aikalaiskirjaa ”Kenen asialla SAK?” ja ”Helsingin Sanomat – sananvapauden monopoli”. Suosikin legendaarisimman päätoimittajan Jyrki ”Jyräys” Hämäläisen yhteiskunnallinen näkemys ja julkaisuhistoria ovat kovin toisenlaisia.
Vuodenvaihteesta 1962-1963 Suosikin omistaja vaihtui ja uusi kustantaja oli Mauri Linteran Kustannuskeidas Oy, joka näki tarpeen uudenlaiselle nuorisolehdelle. Lintera oli perustanut aiemmin mm. Jallun ja Jaanan. Tätä mielenkiintoista herrasmiestä kävin haastattelemassakin tehdessäni graduani miestenlehdistä 1980-luvun puolivälissä, kun hän oli jo myynyt lehtiyhtiönsä Lehtimiehet Oy:lle – meillä oli mainio haastattelutunti. Lintera muutti lehden suuntaa ja päätoimittajaksi tuli Isto Lysmä. Lysmähän ei ollut varsinaisia musiikkimiehiä, mutta osasi jymyuutisten ja vetävien juttujen teon, jossa totuus ei ollut aina välttämätön sideaineskaan. Lysmästä kertova tunnettu kaupunkitarinahan oli, että hän saattoi soittaa Lenita Airistolle ja väittää, että Lenitalla on avioton lapsi Merikarvialla. Kun Lenita tämän napakasti kiisti ja löi luurin korvaan, kirjoitettiin otsikoksi ”Lenita kiistää aviottaman lapsensa Merikarvialla”. Lysmä ymmärsi kuitenkin, miten saadaan syntymään mielenkiintoa lehteen ja hänen johdollaan lehden levikki kasvoi nopeasti ja ylsi vuonna 1964 jopa 140 000 kappaleeseen. Lysmän aikana avustajakaarti monipuolistui ja lehti sai sisältöalueita, jotka säilyivät vuosikymmeniä. Näitä olivat mm. Jammu-sedän palsta, kirjeenvaihtopalsta, erilaiset lukijakilpailut ja horoskoopit – ja tietysti kaikkien aikalaismuistoissa olevat jättijulisteet. Lysmän intensiivinen kausi, jona lehden levikki ja sisältö kehittyivät huimasti, päättyi viiden vuoden jälkeen vuoden 1968 syksyllä, kun hänet siirrettiin Nyrkkipostin päätoimittajaksi. Tie oli auki nuorelle ja idearikkaalle toimitussihteeri Jyrki ”Jyräys” Hämäläiselle, jonka Suosikin päätoimittajaura kesti hämmentävät 34 vuotta.
Jyräyksen näkökulma musiikkiin ja maailmaan oli avarampi ja tutkivampi kuin Lysmällä. Kenellekään ei vuosikymmenien varrella kuitenkaan jäänyt epäselväksi, että Elvis oli kuningas. Hämäläinen oli taitava verkostoituja ja kiinnostava seuramies. Suosikki osoitti olevansa ajan hermolla, kun sisällössä oli artikkeleita Lontoosta, New Yorkista ja Pariisista. Suosikin tyylistä muistetaan, että Jyräys ei superlatiiveja vältellyt. Ja se Suosikin kansi – se oli tärkeä erityisesti irtonumeromyynnille. Suosikilla oli 1970-luvun alussa jo yli puoli miljoonaa lukijaa ja vuonna 1982 sen arvioitiin olevan 650 000 lukijaa.
Hämäläinen teki Suosikin ohella muita töitä, kun hän käsikirjoitti eri artistien – mm. Dannyn ja Tapani Kansan - kesäkiertueiden ohjelmia ja juonsi television musiikkiohjelmia. Hän hankki myös hyvän ja monipuolisen avustajakunnan, ja hänen ideoimiaan olivat mm. taskupokkarit ja graafisesti kehittyneet keskiaukeamalakanat. Monet meistä muistavat Mauri Kunnaksen sarjakuvan ”Nyrok City”, joka oli hieno ja on edelleen hauskaa luettavaa. Suosikin menestyksen myötä 1970- ja 1980-luvulla sille tuli myös monia kilpailijoita, joista mikään ei osoittautunut kuitenkaan pitkäikäiseksi. Puhtaista musiikkilehdistä esimerkiksi Soundi on elänyt pitkään, mutta sen levikki on aina ollut pientä Suosikkiin verrattuna ja sen kohderyhmäkin on selvästi vanhempaa kuin Suosikin avainyleisön, joka on ollut varhaisnuoret ja teinit – ja vieläpä erityisesti teinitytöt.
Jyräys oli jo tukevasti keski-ikäinen, kun ysärihuuma vyöryi päälle eri ilmiöineen ja samaan aikaan printtimedian maailma oli jo murroksessaan. Suosikin levikki oli niukasti yli 100 000 kappaleen keväällä 1998, mutta vuonna 2001 se oli enää 58 000. Katja Ståhlin viisivuotinen päätoimittajakausi vuosina 2003 – 2008 oli väistämättömän hyväksymistä ja lopullisesti lehti haudattiin vuonna 2012.
Tarmokkaana joukkoviihteen tutkijana tein vuonna 1980 seminaarityön, jossa vertailin Suosikki- ja Komposti-lehtien sisältöä ja pohdiskelin, miten nämä kuvastavat kahta erilaista nuorisokulttuuria. Kirjoitin myöhemmin vuonna 1985 Nuorisotutkimus-lehteen Suosikin maailma -artikkelin ja esitin 1980-luvun ajankuvaan saumattomasti sopivat päätelmäni seuraavaan tapaan: ”Niistä nuorten ongelmista, jotka erilaisten nuorisotutkimuksien mukaan ovat nuorten mielessä keskeisimpiä (rauhan ja kehityksen kysymykset, henkilökohtainen tulevaisuus, ihmissuhdeongelmat) lehti ei toimituksellisesti varsinaisesti käsittele. Näitä asioita varten on kaksi palstaa (jotka ovat noin 3-4 % lehden kokonaissisällöstä), joissa vastataan nuorten kysymyksiin. Käytännössä tämä merkitsee myös sitä, että toimitus irtisanoutuu näistä teemoista ja niistä vastuun kantamisesta. Jos Suosikki olisi edes yhtä tiedostava ja yhteiskuntakeskeinen kuin keskimäärin sen markkinoimien idolien laulutekstit, joutuisi se koko lailla pesemään kasvojaan.”
Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä ja välillä on tuskallistakin palata vanhoihin kirjoituksiinsa takaisin. Oliko aikoinaan kirjoittamani Suosikki-analyysi oikeansuuntainen ja vahvistiko tuoreen kirjan lukeminen päätelmiäni? Kyllä vain, ja Suosikissa artikkelin kirjoittajat olivat poikkeuksetta 10-15 vuotta vanhempia kuin lukijansa ja eivät aina jakaneet samaa kokemusmaailmaa. Ja Suosikki oli läpikaupallinen lehti, joka ohjaili lukijoidensa haluja ja kulutusta. Mutta en tainnut ymmärtänyt sitä, että lehden lukemisen tarjoama eskapismi poikabändien henkilökuvineen tai missikandidaattien meikkiohjeineen on sekin sallittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti